13. Pohjois-Euroopan syvimmällä kanjonilla

Meidän aamu valkeni jälleen norjalaisen levähdyspaikan puskasta. Keräiltiin itsemme teltan pohjalta ja asetuttiin pydähdyspaikan soralle valmistelemaan aamupalaa. Yön kangistamat lonkankoukistajat kertoivat mielipiteensä kyykyssä kokkailusta, mutta saatiin lopulta aamupuurot syötyä ja lounaskin tehtyä valmiiksi ruokatermoksiin. Vielä kun löydettiin auton takapenkiltä edes jokseenkin järkevät vaatteet päällemme, saatettiin hypätä autoon ja suunnata kohti päivän vaellusmaisemia. 

Päämääränä tänään oli Gorsabrua, Pohjois-Euroopan syvin kanjoni. Säästettiin hieman ajokilometrejä ja bensaa nappaamalla autolautta, joka ylitti veden Lyngenistä Olderdaleniin. 

Lauttamatkan jälkeen ajomatkaa jäi alle tunnin verran, joka taittui mukavasti jo tutuksi tullutta Radio Norgea kuunnellen. Vastaan tuli isompaa tietä, pienempää tietä, suloisia maalaiskyliä sekä lampaita. Siinä vaiheessa kun tie alkoi serpentiininä kohota kohti korkeuksia, kolmisen kilometriä ennen päätepistettä, meitä alkoi hieman arveluttaa vuokra-auton kuljettaminen jyrkille mutkaisille vuoristoteille, joissa ei ollut tien ja jyrkänteen välillä minkäänlaista aitaa. 

Kanjonille suunnatessa vastaan tulee kolme erillistä pysäköintialuetta. Ensimmäinen aika alhaalla, toinen puolessavälissä nousua ja kolmas aivan huipulla. Me päädyttiin jättämään auto ensimmäiselle pysäköintialueelle. Sen verran ollaan jo tämän autovuokrauksen kanssa säädetty, että sehän tästä vielä puuttuisi että auto tippuisi jyrkänteeltä. 

Suunnitelmaksi muotoutui ylittää pysäköintialueen kohdalta joki ja lähestyä kanjonia sen toiselta laidalta, Ankerlian rengasreitiltä. Ikäväksemme jouduimme kuitenkin huomaamaan, että reitille johtava silta oli jokin aika sitten voimakkaiden tulvien vuoksi huuhtoutunut pois eikä uutta oltu rakennettu. Virta joessa oli niin syvä ja voimakas että ei ollut mahdollista kahlata sen yli, ainakaan tässä vaiheessa vuotta. Äitini näkisi painajaisia viikon verran, jos olisi nähnyt paikan omin silmin ja tietäisi että edes harkittiin virtauksen ylittämistä kahlaamalla. 

Jouduttiin siis lähtemään autotietä pitkin kohti korkeuksia. Käveltiin ensin hetken aikaa tietä pitkin, kunnes bongattiin metsään johtava oikopolku, joka lähti ainakin suurinpiirtein oikeaan suuntaan. Käveltiin hetki polkua eteenpäin, ihan vain huomataksemme sen lähtevän hetken päästä väärään suuntaan, ja jouduttiin palaamaan takaisin omia jalanjälkiämme. Käveltiin taas nöyrinä autotietä pitkin, kunnes bongattiin uusi oikopolku. Joku järkevä ihminen olisi tässä kohtaa pelannut varman päälle ja jatkanut eteenpäin isoa tietä, mutta mepäs lähdettiin jälleen oikaisemaan ja kokeilemaan onneamme. Yllätykseksemme tämä polku olikin ihan pätevä oikopolku, ja pian oltiinkin jo lähes perillä viimeisellä parkkipaikalla.

Viimeiseltä parkkipaikalta lähti selkeä polku metsän halki kanjonille. Tämä oli reissussa ensimmäinen päivä, kun kohdattiin hyttysiä. Joka kerta kun pysähdyttiin nauttimaan maisemista tai karkkitaukoilemaan, iski joku verenhimoinen yksilö kimppuun. Yleisesti tykkään kaikista luonnon olennoista ja osaan niiden olemassaoloa arvostaa, kunhan ne pitävät kohteliaan etäisyyden minuun.

 

Silta kanjonin päällä oli huikea näky. 153 metriä korkeutta veti nöyräksi ja sai pitämään kaksin käsin kiinni kännykästä kuvia nappaillessa. Toisella puolella valtava vesiputous laski syvyyksiin ja toisella puolella saattoi ihailla silmänkantamattomiin jatkuvaa rotkoa.  

Silta ei varsinaisesti tuntunut paikalta, jonne haluaisi jäädä pitkäksi aikaa hengailemaan. Ihailtiin maisemista koko rahan edestä, mutta pian kuljettivat jalkamme meitä jo takaisin tukevalle maaperälle ja kohti autoa. 

Heini