12. Jäätikköjärvillä

Jo hyvissä ajoin ennen reissua oltiin bongailtu Instagramista erilaisia kiinnostavia kohteita, jonne haluttiin päästä käymään. Ensimmäisten joukossa vastaan tuli monen monta videota ja kuvaa Blåvatnetista, Lyngenissä sijaitsevasta kirkkaansinisestä jäätikköjärvestä. Ja sehän menikin sitten heti meidän listalle!  Myöhemmin vastaan tuli video, jossa vinkattiin että suositun "turistikohteen" Blåvatnetin lisäksi Lyngenissä on toinen, vähemmän tunnettu turkoosi jäätikköjärvi, Rottenvikvatnet. Googleteltiin asiaa enemmän ja päädyttiin tähän linkatun blogin äärelle, jossa kuvat paikasta näyttivät satumaisilta ja upeilta. Nämä kuvat tallennettuina verkkokalvoille lähdettiin tarpomaan kohti korkeuksia. 

Matka huipulle ei ollut pitkä, mutta sitäkin jyrkempi. Kahden kilometrin yhtäjaksoinen nousu jyrkkää rinnettä ylöspäin otti reisistä luulot pois. Yleensä sitä katselee ylöspäin kohti maalia, nousun loppumista, mutta nyt ei pystynyt katsomaan ja miettimään mitään muuta kuin seuraavaa askelta. Ja miksi olisikaan katsonut ylöspäin, eipä sitä loppua ollut näkyvissä ollenkaan. 

Välillä pysähdyttiin katselemaan maisemia ja karkkitaukoilemaan reitin varrella oleville piknikpöydille.  

Matkalla nähtiin herttaisia norjalaisia lampaita, jotka rennosti laidunsivat vapaana rinteillä. Tähän aikaan vuodesta niillä oli mukanaan pieniä söpöjä karitsoja, jotka uteliaina katselivat ohikulkijoita ja makoilivat poluilla. Emolampaat määkivät kovaäänisesti ja yrittivät kutsua lapsiaan luokseen, jos tiellä sattui kävelemään joku ihminen. Välillä karitsat tottelivat nopeammin, ja välillä me saatiin pitempi tauko kun odoteltiin että he suostuvat väistämään pois tieltämme. Emon ja poikasen väliin kun ei halunnut mennä kokeilemaan onneaan, vaikka pääasiassa lampaat rauhallisilta vaikuttivatkin. 

Vuorten päälle päästyämme nähtiin jäätikkö jo kaukaa, siellä se lepäsi korkealla vuorenhuippujen välissä. Kuvassa merkattuna vihreällä.

Hieman matalammalla makasi jäätynyt järvi. Ja kyllä, jäätynyt järvi kesäkuussa. Kaikkialla oli lunta vaikka millä mitalla. Turkoosia vettä oli hieman erotettavissa, mutta aivan ei päästy niihin maisemiin mihin oltiin alun perin lähdetty. 

Juotiin eväspillimehut ja syötiin välipalapatukat kylmää hohkaavan järven rannalla ennen kuin lähdettiin tarpomaan alamäkeen. Muutaman kymmenen metrin jälkeen ukkonen jyrähti ja sadepisaroita alkoi putoilla alas taivaalta. Miten me aina ollaan tässä tilanteessa? Sveitsin Alpeilla reissatessa aiempina vuosina kohdattiin ukkonen pariinkin otteeseen; kerran keskellä yötä (elävästi muistan kuinka jouduttiin pakenemaan teltasta läheiseen bunkkeriin hiirien kanssa nukkumaan) ja kerran samantyyppisessä tilanteessa kuin nyt keskellä päivää. Onneksi tällä kertaa ukkonen oli niin kaukana, että todellista vaaraa ei ollut. Tiuhennettiin hieman vauhtia ja laitettiin reippaasti tossua toisen eteen, jotta päästiin turvallisesti alas vuorenhuipun aukealta alueelta metsään ennen uutta jyrähdystä. 

Autolle päästyämme otettiin pieni hengähdystauko sekä pieni tuumaushetki. Halutaanko lähteä katsomaan vesiputousta, johon Rottenvikvatnetin vesi virtaa? Vai halutaanko lähteä toiselle jäätikköjärvelle, Blåvatnetille? 

Ukkosen jatkuva jyrähtely sinetöi päätöksen ja käynnistettiin auto. Blåvatnet olisi niin kaukana, ettei ukkosrintama sääennusteen mukaan siellä enää vaikuttaisi. Ajeltiin siis Google Mapsin ohjeistuksella Blåvatnetin parkkipaikalle, jossa syötiin vielä päivällistä ennen illan viimeistä koitosta. 

Alkumatka reitistä oli hyvinkin helppokulkuista. Polulla oli pyöreitä kivia ja jonkinlaista puuhaketta, jolla käveleminen tuntui kaiken erämaassa tarpomisen jälkeen vähän liiankin steriililtä ja puhtaalta.

Sulamisvedet olivat voimistaneet purojen virtauksia ja kaikkialla tuntui virtaavan vettä. Kiveltä toiselle hyppien päästiin kengät pääasiassa kuivana yli puroista. 

Ja sitten reitti muuttui pelkäksi kivikoksi. Maa oli aivan täynnä pyöreitä kiviä. Eivät niin suuria että olisi tarvinnut akrobaattisia suorituksia tehdä, eivätkä niin pieniä että olisi voinut vain huolettomasti kävellä eteenpäin. Koko ajan sai vilkuilla jalkoihinsa ja miettiä nilkkaparkojensa puolesta. Ja sitä kivipeltoa jatkui ja jatkui, monen kilometrin verran.

Nousua ei ollut ollenkaan, mikä omalta osaltaan teki reitistä helppokulkuisen. Mutta voi että oli raskasta kävellä kivikossa monta kilometriä. Hyvää treeniä nilkoille, paino sanalla treeniä. Norjassa oli ylipäätään aika omanlaiset käsitykset reitin asettamisesta "helppokulkuiseksi" tai "vaikeakulkuiseksi". Reittikuvaukseen ei tässä asiassa voinut ikinä luottaa, ja lueskeltiin netistä että monella muulla oli ollut samanlaisia kokemuksia. Suomessa reittien vaikeustasossa huomioidaan usein pituus, korkeusvaihtelu, maaston muodot ja mahdolliset jokienylitykset sekä muut lisämausteet. Täällä tunnuttiin katsovan lähinnä vain reitin pituutta ja onko maasto tasaista vai ei.

Lopulta päästiin reitin viimeiseen koitokseen; järveä ympäröi valtavien kivenmurikoiden saareke. Meitä itseämmekin isompien kivien yli piti kiipeillä ja hypellä. Oman haasteensa toi myös se, että "polku", jota olisi pitänyt seurata, oli veden alla. Reitin alkupäässä oli isot ukaasit, että polulta ei saa poistua. Mutta mites kun polkua ei enää ole? Tämä reitti oli merkattu helppokulkuiseksi lapsiperheille sopivaksi reitiksi. Mitä se alkuun olikin, ja kivipeltokin varmaan siinä rajoilla että onko se lapselle mielekästä maastoa vai ei. Mutta viimeinen haaste louhikon (josta en ilmeisesti ole yhtään kuvaa ottanut) ylittämisestä ei ehkä olisi ollut ihan pienelle lapselle sopiva aktiviteetti. 

 

Kaiken seikkailun jälkeen näky palkitsi: vesi oli kirkkaansinistä ja vuoret ympäröivät jylhästi järveä. Todellakin kaiken tarpomisen arvoista! 

Paluumatkalla bongattiin maasta muna, ehkä kananmuna. Siellä se makasi kaikkien kivien seassa ehjänä ja valkoisena. Hetki sitä katseltiin, mutta jätettiin kuitenkin niille sijoilleen ja suunnattiin takaisin kohti parkkipaikkaa. Tosi pieni asia, mutta pisti hymyilyttämään pitkän ja väsyttävän päivän päätteeksi. 

Yllättävästi täällä kukkaset kukkivat keskellä kivipeltoa ilman huolen häivää. Saisivat mun huonekasvit tulla tänne opintomatkalle katsomaan, miten sitä oikein pysytään hengissä vaativissa olosuhteissa. Koska siis mun kukkienhoitotaidossahan ei ole tietenkään mitään vikaa, kasvit eivät vain ole olleet riittävän sisukkaita yksilöitä...

Meidän päivä kruunautui vielä hämmentävään hetkeen, kun luettiin illalla karttaa autossa. Nopea vilkaisu taustapeiliin näytti, kuinka lammas oli iskenyt hampaansa meidän auton kylkeen ja antaumuksella maisteli autoa. Pelkkä oven raotus laittoi lampaaseen liikettä ja se lähti saman tien karkuun, naamallaan samanlainen ilme kuin pienillä lapsilla silloin, kun lapsi tietää tehneensä jotain mikä ei ole sallittua. Enpä ois uskonut että tällainenkin näky koetaan reissussa.

Heini